Kohta 17 alkaa näin: "Luovu turhasta parisuhteen vatvomisesta ja pakonomaisesta onnellisuuden tavoittelusta. Jatkuva onnellisuuden pohdiskelu on ajanhaaskausta ja aiheuttaa pikemminkin masennusta kuin onnellisuutta. Kaikki ihmissuhteet ovat epätäydellisiä."
Tätä mieheni on kauan sanonut minulle, kun olemme aiheesta puhuneet. On tainnut olla oikeassa. Koska mielestäsi ihminen on sopivasti onnellinen? Tarpeeksi onnellinen? Missä on se raja, jolloin todeta, että enää ei ole onnellinen eikä tässä ihmissuhteessa enää kykene onnelliseksi itseään tuntemaankaan?
Vuosi sitten seurasin ystäväni kamppailua parisuhteensa puolesta ja siitä luopumista. Se oli herättelevää.
kuva: Niklas Sjöblom / taivasalla.net
2 kommenttia:
Mä totesin jo tossa muutama vuosi sitten, että onnellisuutta itsessään ei ehkä kannata tavoitella. Se onni on jotenkin niin epämääräinen käsite, muuttuvainen ja häilyväinen. Ja juuri tuo mainitsemasi "tarpeeksi onnellinen" tai "riittävän onnellinen" on hankala... Lisäksi on niin älyttömän helppoa tuntea olevansa ei-onnellinen, jos vertailee itseään ja omaa parisuhdettaan muihin, mutta kuka pystyy sanomaan muista, miten onnellisia he ovat?
Olen päätynyt siihen, että (joskus jopa pakonomaisen) onnellisuuden metsästämisen sijaan tulisi tavoitella tyytyväisyyttä ja hyvää oloa. Ne kun aika usein liittyvät onnellisuuteen, tai ovat ainakin mulle onnentunteen pohjalla. Ja tuo lainaamasi pätkä pitää mielestäni varsin hyvin paikkansa.
Tyytyväisyys ja hyvä olo ovatkin varmasti sopivia "onnellisuuden mittareita". Ja epäilemättä helpommin tunnistettavissa kuin monitahoinen onni. Hienosti olet ajatellut asiaa, tämän "tarinan opetuksen" minä muistan vastedeskin. Kiitos.
Lähetä kommentti